Perillä!

Jestas sentään mikä matka takana! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä työläämpää on matkustaa...Lento Venetsiaan sujui kohtuullisesti, mutta matka kentältä kaupunkiin olikin ikimuistoinen. Tulin vesibussilla monen muun lentomatkustajan kanssa, ahtauduimme matalaan julkiseen vaporettoon, istumapaikkaan löytyi. Kaveri ajoi aivan järkyttävää vauhtia, varmaan halusi ukkosen alta pois. Eipä onnistunut, vene hyytyi keskelle merta ukkosmyrskyn keskelle ja siellä me turistit ja paikalliset kelluimme pimeässä illassa salamoiden valaistessa upeaa kaupunkia. Aikansa taisteltuaan koneen kanssa yhteisymmärrys löytyi ja taas mentiin.

Pimeässä kaupungissa ukkosen ja sateen armoilla oivalsin ettei minulla olekaan karttaa millä suunnistaa hotelliin. Muistin hämärästi, että hotellin käyttäjät ovat antaneet netissä palautetta  juuri tarkkojen reittiohjeiden puuttumisesta. Löysin pienen matkamuistomyymälän, mistä kartta löytyi. Ja löytyi sieltä muutakin, aivan ihana vaalea käkkäräpää, Veronica, joka ystävällisesti myi minulle vesitiiviin kartan. Hän kysyi mihin hotelliin olen menossa ja nimen kuullessaan sanoi saattavansa minut. Niin sitä mentiin, pieniä kujia ja siltoja pitkin, paljon portaita ja paljon matkalaukun raahaamista. Ei kuitenkaan hätää, sillä Veronica nosti matkalaukun pohjasta ja minä kantokahvasta. Näin  se Eurooppa oikeasti yhdistyy, naisenergialla. Hän vei minut hotellin ovelle asti, missä vaihdettiin poskisuudelmat. Ihana venetsialainen enkeli, iältään noin 40v. Kiitos sinä tuntematon, sait minut tuntemaan itseni tervetulleeksi kaupunkiisi...

Veronican kohtaamisesta sain niin paljon energiaa, että lähdin vielä myöhään illalla pienelle kävelyllä ja piipahdin paikalliseen pubiin, fudismatsi tuli kahdelta isolta ruudulta. Aloitin Venetsian ruokakulttuurin tutustumisen juomalla pienen oluen ja syömällä lämpöisen leivän ilmakuivatulla kinkulla ja pestolla. Nam..

Tästä se alkaa..